Laiska Harry - Satu Grimmin veljekset

Harry oli laiska, ja vaikka hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin ajaa vuohtaan joka päivä laitumelle, hän kuitenkin voihki mennessään kotiin päivän töiden jälkeen. ”On todella raskas taakka”, hän sanoi, ”ja uuvuttava työ ajaa vuohta pellolle tätä tietä vuodesta toiseen, myöhään syksyyn asti! Jospa voisi vain maata ja nukkua, mutta ei, silmät on pidettävä auki, ettei se satuta nuoria puita, pujota itsensä pensasaidan läpi puutarhaan tai karkaa kokonaan. Miten voi saada lepoa tai rauhaa elämässään?” Hän istuutui, kokosi ajatuksensa ja mietti, kuinka voisi vapauttaa hartiansa tästä taakasta. Pitkään kaikki ajattelu oli turhaa, mutta yhtäkkiä oli kuin suomut olisivat pudonneet hänen silmistään. ”Tiedän, mitä teen”, hän huudahti, ”menen naimisiin lihavan Trinan kanssa, jolla on myös vuohi, ja voin viedä minun vuoheni ulos omansa kanssa, eikä minun tarvitse enää vaivata itseäni.”

Niinpä Harry nousi, pani väsyneet jalkansa liikkeelle ja meni suoraan kadun toiselle puolelle – sillä kauemmas se ei ollut – lihavan Trinan vanhempien luokse ja pyysi ahkeraa ja hyveellistä tytärtään vaimoksi. Vanhemmat eivät miettineet kauaa. ”Samaa luokkaa, parveilevat yhdessä”, he ajattelivat ja suostuivat.

Niinpä lihavasta Trinasta tuli Harryn vaimo, ja hän johdatti molemmat vuohet ulos. Harrylla oli hauskaa, eikä hänellä ollut mitään työtä, josta hän olisi tarvinnut lepoa, paitsi omaa joutilaisuuttaan. Hän meni ulos Trinan kanssa vain silloin tällöin ja sanoi: „Teen sitä vain, jotta voisin myöhemmin nauttia levosta enemmän, muuten menettää kaiken tunteen sitä kohtaan.“

Mutta lihava Trina ei ollut yhtään laiskampi. ”Rakas Harry”, hän sanoi eräänä päivänä, ”miksi meidän pitäisi tehdä elämästämme niin raskasta, kun sille ei ole mitään tarvetta, ja siten pilata nuoruutemme parhaat päivät? Eikö olisi parempi, että antaisimme ne kaksi vuohta, jotka häiritsevät meitä joka aamu makeimmassa unessamme määkimisellään, naapurillemme, ja hän antaa meille niille mehiläispesän. Me sijoitamme mehiläispesän aurinkoiseen paikkaan talon taakse emmekä enää vaivaa itseämme siitä. Mehiläisistä ei tarvitse huolehtia tai niitä ei tarvitse ajaa pellolle; ne lentävät ulos ja löytävät tiensä takaisin kotiin ja keräävät hunajaa aiheuttamatta pienintäkään vaivaa.” ”Olet puhunut kuin järkevä nainen”, Harry vastasi. ”Toteutamme ehdotuksesi viipymättä, ja kaiken lisäksi hunaja maistuu paremmalta ja ravitsee paremmin kuin vuohenmaito, ja sitä voi myös säilyttää pidempään.”

Naapuri antoi mielellään mehiläispesän kahdelle vuohelle. Mehiläiset lensivät sisään ja ulos aamusta myöhäiseen iltaan väsymättä ja täyttivät pesän mitä kauneimmalla hunajalla, niin että syksyllä Harry pystyi ottamaan siitä kokonaisen kannun.

He asettivat kannun makuuhuoneensa seinään kiinnitetylle laudalle, ja koska he pelkäsivät, että se varastettaisiin heiltä tai että hiiret löytäisivät sen, Trina toi paksun pähkinäpensaan ja asetti sen vuoteensa viereen, jotta hän voisi nousematta tarpeettomasti ylös kurkottaa siihen kädellään ja ajaa kutsumattomat vieraat pois. Laiska Harry ei halunnut nousta vuoteestaan ​​ennen puoltapäivää. „Joka herää aikaisin“, hän sanoi, „tuhlaa omaisuutensa.“

Eräänä aamuna, kun hän vielä makasi höyhenten keskellä kirkkaassa päivänvalossa leväten pitkän unensa jälkeen, hän sanoi vaimolleen: „Naiset pitävät makeista ruoista, ja sinä maistelet hunajaa aina salaa; meidän on parempi vaihtaa se hanheen poikaseen, ennen kuin syöt sen kokonaan.“

– Mutta, Trina vastasi, ei ennen kuin meillä on lapsi, joka pitää heistä huolta! Pitäisikö minun vaivata itseäni pienten hanhien kanssa ja kuluttaa kaikki voimani niihin turhaan?

– Luuletko, sanoi Harry, että poikanen huolehtii hanhista? Nykyään lapset eivät enää tottele, vaan tekevät oman mielikuvituksensa mukaan, koska he pitävät itseään vanhempiaan älykkäämpinä, aivan kuten se poika, joka lähetettiin etsimään lehmää ja ajoi takaa kolme mustarastasta. – Voi, vastasi Trina, – tämä käy huonosti, jos ei tee mitä sanon! Otan kepin ja hakkaan sen nahkaa lukemattomilla iskuilla. Katso, Harry, huudahti hän kiihkeästi ja tarttui keppiin, jolla hänen piti ajaa hiiret pois. – Katso, tällä tavalla minä käyn sen kimppuun!

Hän ojensi kätensä lyödäkseen, mutta osui onnettomasti sängyn yläpuolella olevaan hunajakannuun. Kannu osui seinään ja putosi palasina, ja hieno hunaja valui maahan. „Tuolla makaavat hanhi ja nuori hanhenpoikanen“, sanoi Harry, „eivätkä he tarvitse minkäänlaista hoitoa. Mutta onneksi kannu ei pudonnut päähäni. Meillä kaikilla on syy olla tyytyväisiä kohtaloomme.“

Ja sitten, kun hän näki, että yhdessä palasista oli vielä hunajaa, hän ojensi kätensä sitä kohti ja sanoi iloisesti: ”Jäänteet, vaimoni, syömme vielä maistiaisilla ja lepäämme vähän säikähdyksen jälkeen. On väliä, heräämmekö vähän myöhemmin, päivä on aina riittävän pitkä.” ”Niin”, vastasi Trina, ”saavumme aina sen loppuun oikeaan aikaan. Tiedätkö, että etana kerran kutsuttiin häihin ja se lähti matkaan, mutta saapui ristiäisiin. Talon edessä se putosi aidan yli ja sanoi: ’Nopea ei auta.’”

Facebook

Whatsapp

Messenger Telegram

Lue toinen lyhyt satu (5 min)

Seitsemän korppia

Käärmesatuja

Paimenpoika

Opiskele kieliä. Tuplaklikkaa sanaa.Opiskele kieliä kontekstissa Childstories.orgin ja Deepl.comin avulla.

Tiedot tieteellistä analyysiä varten