Hautakumpu - Satu Grimmin veljekset

Eräänä päivänä rikas maanviljelijä seisoi pihallaan tarkastellen peltojaan ja puutarhojaan. Vilja kasvoi voimakkaasti ja hedelmäpuut olivat täynnä hedelmiä. Edellisen vuoden viljaa oli yhä niin valtavina kasoina lattioilla, että kattoparrut tuskin kantoivat sitä. Sitten hän meni talliin, jossa oli hyvin ruokittuja härkiä, lihavia lehmiä ja peilin lailla kirkkaita hevosia. Lopulta hän palasi olohuoneeseensa ja vilkaisi rautaista arkkua, jossa hänen rahansa olivat.

Hänen näin seistessään tarkastellen rikkauksiaan, yhtäkkiä kuului kova koputus aivan hänen vierestä. Koputus ei tullut hänen huoneensa ovelta, vaan hänen sydämensä ovelta. Se avautui, ja hän kuuli äänen, joka sanoi hänelle: „Oletko tehnyt sillä hyvää perheellesi? Oletko ajatellut köyhien tarpeita? Oletko jakanut leipääsi nälkäisten kanssa? Oletko ollut tyytyväinen siihen, mitä sinulla on, vai oletko aina halunnut lisää?“ Sydän vastasi viipymättä: „Olen ollut kova ja armoton enkä ole koskaan osoittanut ystävällisyyttä omalle perheelleni. Jos kerjäläinen tuli, käänsin katseeni hänestä pois. En ole välittänyt Jumalasta, vaan olen ajatellut vain vaurauteni lisäämistä. Vaikka kaikki, mitä taivas peittää, olisi ollut minun, minulla ei silti olisi ollut tarpeeksi.“

Kuultuaan tämän vastauksen hän säikähti suuresti, hänen polvensa alkoivat vapista ja hänen oli pakko istuutua.

Sitten kuului uusi koputus, mutta se oli hänen huoneensa oveen. Ovelta koputettiin hänen naapurinsa, köyhä mies, jolla oli useita lapsia, joita hän ei enää kyennyt tyydyttämään ruoalla. ”Tiedän”, ajatteli köyhä mies, ”että naapurini on rikas, mutta hän on yhtä kova kuin rikaskin. En usko, että hän auttaa minua, mutta lapseni huutavat leipää, joten uskallanpa tehdä sen.” Hän sanoi rikkaalle miehelle: ”Et anna helposti pois mitään omaasi, mutta minä seison tässä kuin sellainen, joka tuntee veden nousevan päänsä yläpuolelle. Lapseni näkevät nälkää, lainaa minulle neljä mittaa* viljaa.” Rikas mies katsoi häntä pitkään, ja sitten ensimmäinen armon auringonsäde alkoi sulattaa ahneuden jääpisaraa. ”En lainaa sinulle neljää mittaa”, hän vastasi, ”mutta annan sinulle lahjaksi kahdeksan, mutta sinun on täytettävä yksi ehto.” ”Mitä minun pitää tehdä?” sanoi köyhä mies. ”Kun olen kuollut, sinä valvot kolme yötä hautani äärellä.” Talonpoika järkyttyi pyynnöstä, mutta hädässä hän olisi suostunut mihin tahansa; hän otti sen vastaan ​​ja vei viljan kotiinsa.

Näytti siltä kuin rikas mies olisi aavistanut, mitä oli tapahtumassa, sillä kolmen päivän kuluttua hän yhtäkkiä kaatui kuolleena maahan. Kukaan ei tiennyt tarkalleen, miten se tapahtui, mutta kukaan ei surrut häntä. Kun hänet haudattiin, köyhä mies muisti lupauksensa; hän olisi mielellään päässyt siitä eroon, mutta hän ajatteli: „Loppujen lopuksi hän oli tehnyt minulle hyvää. Olen ruokkinut nälkäisiä lapsiani hänen viljallaan, ja vaikka niin ei olisikaan, minun on pidettävä lupaukseni, jonka olen kerran antanut.“ Illan tullen hän meni hautausmaalle ja istuutui hautakumpulle. Kaikki oli hiljaista, vain kuu näkyi haudan yläpuolella, ja usein lensi pöllö ohi ja päästi surullisen huutonsa. Auringon noustessa köyhä mies meni turvallisesti kotiinsa, ja samalla tavalla toinenkin yö kului rauhallisesti. Kolmannen päivän iltana hän tunsi outoa levottomuutta, hänestä tuntui, että jotain oli tapahtumassa. Ulos mennessään hän näki hautausmaan muurin vieressä miehen, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hän ei ollut enää nuori, hänen kasvoissaan oli arpia, ja hänen silmänsä katselivat terävästi ja innokkaasti ympärilleen. Hän oli kokonaan peittynyt vanhaan viittaan, eikä näkyvissä ollut muuta kuin hänen suuret ratsastussaappaansa. „Mitä sinä täältä etsit?“ kysyi talonpoika. „Etkö pelkää yksinäistä hautausmaata?“

– En etsi mitään, hän vastasi, enkä pelkää mitään! Olen kuin se nuorukainen, joka lähti oppimaan vapisemaan ja sai vaivansa palkakseen työtä, mutta sai kuninkaan tyttären vaimokseen ja suuren rikkauden hänen mukanaan, paitsi että olen pysynyt köyhänä. Olen vain palkattu sotilas ja aion viettää yön täällä, koska minulla ei ole muuta suojaa. – Jos olet peloton, sanoi talonpoika, niin jää luokseni ja auta minua vartioimaan tuota hautaa.

– Vartiointi on sotilaan tehtävä, hän vastasi. Mitä tahansa täällä tapahtuukin, olipa se hyvää tai pahaa, jaamme sen keskenämme. Talonpoika suostui tähän, ja he istuutuivat yhdessä haudalle.

Kaikki oli hiljaista keskiyöhön asti, jolloin yhtäkkiä ilmassa kuului kimeä vihellys, ja kaksi tarkkailijaa huomasivat Pahan seisovan ruumiillisesti edessään. „Menkää pois, te ryysyläiset!“ hän huusi heille, „mies, joka makaa tuossa haudassa, kuuluu minulle; haluan ottaa hänet, ja ellette mene pois, väännän teidän niskanne irti!“ „Herra, jolla on punainen sulka“, sotilas sanoi, „ette ole kapteenini, minun ei tarvitse totella teitä, enkä ole vielä oppinut pelkäämään. Menkää pois, me jäämme istumaan tänne.“

Paholainen ajatteli itsekseen: ”Raha on paras keino saada kiinni nämä kaksi kulkuria.” Niinpä hän alkoi soittaa pehmeämpää sävelmää ja kysyi varsin ystävällisesti, etteivätkö he ottaisi vastaan ​​rahapussia ja lähtisi sen kanssa kotiin? ”Sitä kannattaa kuunnella”, vastasi sotilas, ”mutta yksi kultapussi ei riitä meille. Jos annatte sen verran kuin saappaisiini mahtuu, niin jätämme kentän teidän vuoksenne ja lähdemme tiehensä.”

– Minulla ei ole sitä paljoa mukanani, sanoi Paholainen, – mutta haen sen. Naapurikaupungissa asuu rahanvaihtaja, joka on hyvä ystäväni ja maksaa sen minulle mielellään. Kun Paholainen oli kadonnut, sotilas otti vasemman saappaansa pois ja sanoi: – Me nyppäämme pian hiilipolttajan nenän irti, anna minulle vain veitsesi, toveri. Hän leikkasi saappaan pohjan irti ja laski sen korkeaan ruohikkoon haudan lähelle kuopan reunalle, joka oli puoliksi umpeen kasvanut. – Se riittää, sanoi hän; – nyt nuohooja voi tulla.

He molemmat istuutuivat ja odottivat, eikä kestänyt kauan ennen kuin Paholainen palasi pieni kultapussi kädessään. „Kaada se vain sisään“, sanoi sotilas nostaen saapasta hieman, „mutta se ei riitä.“

Musta ravisti kaiken pussin sisältä; kulta putosi läpi, ja saapas pysyi tyhjänä. ”Tyhmä Paholainen”, huusi sotilas, ”ei käy! Enkö sanonut niin heti? Mene takaisin ja tuo lisää.” Paholainen pudisti päätään, meni ja tunnin kuluttua palasi paljon suurempi pussi kainalossaan. ”Kaada nyt se sisään”, huusi sotilas, ”mutta epäilen, ettei saapas ole täysi.” Kulta kilisi pudotessaan, mutta saapas pysyi tyhjänä. Paholainen katsoi itseensä palavilla silmillään ja vakuuttui totuudesta. ”Sinulla on häpeällisen suuret pohkeet jaloissasi!” hän huudahti ja teki irvistyksen. ”Luulitko”, vastasi sotilas, ”että minulla on yhtä halkinainen jalka kuin sinulla? Koska olet ollut niin pihi? Katso, että saat lisää kultaa kokoon, tai sopimuksemme ei toteudu!” Paha lähti taas tiehensä. Tällä kertaa hän pysyi kauemmin poissa, ja kun hän viimein ilmestyi, hän läähätti harteillaan olevan säkin painon alla. Hän tyhjensi sen saappaaseen, joka oli yhtä täynnä kuin ennenkin. Hän raivostui ja aikoi juuri repiä saappaan sotilaan käsistä, mutta juuri sillä hetkellä nousevan auringon ensimmäinen säde puhkesi taivaalta ja paha henki pakeni kovien kirkaisujen saattelemana. Raukka sielu pelastui.

Talonpoika halusi jakaa kullan, mutta sotilas sanoi: „Anna minulle kuuluva omaisuus köyhille. Tulen kanssasi mökkiin, ja yhdessä elämme levossa ja rauhassa sillä, mitä jäljellä on, niin kauan kuin Jumala suo.“

Facebook

Whatsapp

Messenger Telegram

Lue toinen lyhyt satu (5 min)

Makea puuro

Tähtitaalerit

Seitsemän korppia

Opiskele kieliä. Tuplaklikkaa sanaa.Opiskele kieliä kontekstissa Childstories.orgin ja Deepl.comin avulla.

Tiedot tieteellistä analyysiä varten