Pullossa oleva henki - Satu Grimmin veljekset

Olipa kerran köyhä puunhakkaaja, joka uurasti aamusta myöhään yöhön. Kun hän viimein oli säästänyt rahaa, hän sanoi pojalleen: „Olet ainoa lapseni, käytän otsani hiessä ansaitsemani rahat sinun koulutukseesi; jos opit jonkin rehellisen ammatin, voit elättää minut vanhuudessani, kun raajani ovat jäykistyneet ja minun on pakko jäädä kotiin.“ Sitten poika meni lukioon ja oppi ahkerasti niin, että hänen opettajansa kiittivät häntä, ja hän pysyi siellä pitkään. Kun hän oli käynyt läpi kaksi luokkaa, mutta ei vieläkään ollut täydellinen kaikessa, isän ansaitsema pieni surkea raha oli käytetty loppuun, ja pojan oli pakko palata kotiin hänen luokseen. – Voi, sanoi isä surullisesti, en voi antaa sinulle enempää, enkä näinä vaikeina aikoina voi ansaita penniäkään enempää kuin riittää jokapäiväiseen leipään. – Rakas isä, vastasi poika, älä välitä siitä. Jos se on Jumalan tahto, se kääntyy edukseni, totun siihen pian. Kun isä halusi mennä metsään ansaitsemaan rahaa auttamalla puiden kasaamisessa ja pilkkomisessa, poika sanoi: – Minä tulen kanssasi ja autan sinua. – Ei, poikani, sanoi isä, se olisi sinulle vaikeaa; et ole tottunut kovaan työhön, etkä pysty sitä kestämään, sitä paitsi minulla on vain yksi kirves eikä rahaa jäljellä, millä ostaa toista. – Mene vain naapurin luo, vastasi poika, hän lainaa sinulle kirveensä, kunnes olen ansainnut itselleni yhden. Isä lainasi sitten kirveen naapurilta, ja seuraavana aamuna päivänkoitteessa he lähtivät yhdessä metsään. Poika auttoi isäänsä ja oli varsin iloinen ja reipas siinä. Mutta kun aurinko oli aivan heidän päänsä yläpuolella, isä sanoi: „Lepäämme ja syömme päivällisen, ja sitten teemme taas töitä.“ Poika otti leipänsä käteensä ja sanoi: „Lepää vain, isä, en ole väsynyt; kävelen vähän metsässä edestakaisin ja etsin lintujen pesiä.“ „Voi, sinä hölmö“, sanoi isä, „miksi haluaisit juosta siellä?“ Myöhemmin olet väsynyt etkä enää pysty nostamaan kättäsi; jää tähän ja istu viereeni.“ Poika kuitenkin meni metsään, söi leipänsä, oli hyvin iloinen ja kurkisti vihreiden oksien välistä nähdäkseen, löytäisikö hän jostain linnunpesää. Niinpä hän kuljeskeli edestakaisin nähdäkseen, löytäisikö hän linnunpesän, kunnes viimein hän tuli suuren, vaarallisen näköisen tammen luo, joka oli varmasti jo monta sataa vuotta vanha, eikä viisi miestä olisi jaksanut sen yli ulottua. Hän seisoi paikallaan, katseli sitä ja ajatteli: „Moni lintu on varmasti rakentanut pesänsä tuohon.“ Sitten yhtäkkiä hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut äänen. Hän kuunteli ja huomasi jonkun huutavan hyvin tukahdutetulla äänellä: „Päästäkää minut ulos, päästäkää minut ulos!“ Hän katseli ympärilleen, mutta ei löytänyt mitään; silti hän luuli äänen tulevan maasta. Sitten hän huusi: „Missä olet?“ Ääni vastasi: „Olen täällä tammen juurien keskellä. Päästäkää minut ulos! Päästäkää minut ulos!” Oppinut alkoi kuohkeuttaa maata puun alta ja etsiä juurien joukosta, kunnes lopulta löysi lasipullon pienestä kolosta. Hän nosti sen ylös ja piti sitä valoa vasten ja näki sitten sammakon muotoisen olennon pomppivan siinä ylös ja alas. „Päästäkää minut ulos!“ „Päästäkää minut ulos!“ se huusi uudelleen, ja oppinut, ajattelematta mitään pahaa, veti korkin pois pullosta. Heti siitä nousi henki ja alkoi kasvaa, ja kasvoi niin nopeasti, että aivan muutamassa hetkessä se seisoi oppineen edessä, kauheana miehenä, yhtä suurena kuin puolet puusta, jonka vieressä hän seisoi. – Tiedätkö, hän huusi kauhealla äänellä, mikä on palkkasi siitä, että päästit minut ulos? – En, vastasi oppinut pelottomasti, – mistä minä sen tietäisin? – Silloin minä kerron sinulle, henki huusi. – Minun täytyy kuristaa sinut sen takia. – Sinun olisi pitänyt kertoa se minulle aiemmin, sanoi oppinut, – sillä silloin olisin jättänyt sinut hiljaa, mutta minä pysyn pystyssä kaikesta, mitä voit tehdä; siitä täytyy neuvotella useamman kuin yhden kanssa. – Useamman ihmisen täällä, useamman ihmisen tuolla, henki sanoi. „Saat ansaitsemasi palkan.“ Luuletko, että minut suljettiin sinne niin pitkäksi aikaa palveluksesta? Ei, se oli rangaistus minulle. Minä olen mahtava Mercurius. „Joka minut päästää irti, sen minun on kuristettava.“ „Hiljaa“, vastasi oppinut, „ei niin nopeasti. Minun täytyy ensin tietää, että sinä todella olit suljettuna tuohon pieneen pulloon ja että sinä olet oikea henki. „Jos todellakin pääset sisään uudelleen, uskon sen, ja sitten voit tehdä minulle mitä haluat.“ Henki sanoi ylpeästi: „Se on hyvin mitätön saavutus“, kokosi itsensä ja teki itsestään yhtä pienen ja hoikan kuin aluksi, niin että se ryömi samasta aukosta ja suoraan pullon kaulan läpi takaisin sisään. Tuskin hän oli sisällä, kun oppinut työnsi vetämällään korkilla takaisin pulloon ja heitti sen tammen juurien sekaan vanhaan paikkaansa, ja henki petettiin.

Ja nyt oppinut aikoi palata isänsä luo, mutta henki huusi hyvin säälien: „Voi, päästä minut ulos! Voi, päästä minut ulos!“ „Ei“, vastasi oppinut, „ei toista kertaa! Sitä, joka on kerran yrittänyt riistää henkeni, en minä vapauta, nyt kun olen hänet taas saanut kiinni.“ „Jos sinä vapautat minut“, sanoi henki, „niin minä annan sinulle niin paljon, että sinulla on yltäkylläisyyttä kaikkina elinpäivinäsi.“ „Ei“, vastasi oppinut, „sinä pettäisit minua kuten ensimmäisellä kerralla.“ „Sinä huijaat omaa onneasi“, sanoi henki; „en tee sinulle mitään pahaa, vaan palkitsen sinut runsaasti.“ Oppinut ajatteli: „Uskonpa, ehkä hän pitää sanansa, eikä hän kuitenkaan saa minusta yliotetta.“ Sitten hän otti korkin pois, ja henki nousi pullosta kuten ennenkin, ojentautui ja kasvoi jättiläisen kokoiseksi. – Nyt saat palkintosi, hän sanoi ja ojensi oppineelle pienen pussin, aivan kuin laastarin, ja sanoi: – Jos levität tämän toisen pään haavan päälle, se paranee, ja jos hierot terästä tai rautaa toisella päällä, se muuttuu hopeaksi. – Minun täytyy vain kokeilla sitä, sanoi oppinut ja meni puun luo, repäisi kuoren kirveellään ja hieroi sitä laastarin toisella päällä. Se sulkeutui heti yhteen ja parani. – Nyt kaikki on hyvin, hän sanoi hengelle, – ja voimme erota. Henki kiitti häntä vapautumisesta, ja oppinut kiitti henkeä lahjastaan ​​ja palasi isänsä luo.

– Missä olet juossut ympäriinsä? kysyi isä. – Miksi olet unohtanut työsi? Sanoinhan heti, ettet koskaan pääse mihinkään. – Ole rauhallinen, isä, minä korvaan sen. – Korvaa se kyllä, sanoi isä vihaisesti, – siinä ei ole mitään taikaa. – Ole varuillasi, isä, minä hakkaan pian tuon puun tuohon niin, että se halkeaa. Sitten hän otti kipsinsä, hieroi sillä kirvestä ja antoi kovan iskun, mutta kun rauta oli muuttunut hopeaksi, terä kääntyi: – Hei isä, katso, kuinka huonon kirveen annoit minulle, siitä on tullut aivan vääntynyt. Isä oli järkyttynyt ja sanoi: – Ai, mitä olet tehnyt? Nyt minun on maksettava siitä, vaikka minulla ei ole siihen varaa, ja siinä on kaikki hyvä, mitä olen työstäsi saanut. – Älä suutu, sanoi poika, maksan pian kirveestä. – Voi, sinä hölmö, isä huudahti, millä sinä sen maksat? Sinulla ei ole muuta kuin mitä minä sinulle annan. Nämä ovat oppilaiden temppuja, jotka soivat päässäsi, mutta sinulla ei ole aavistustakaan puunveistämisestä. Hetken kuluttua oppilas sanoi: – Isä, en todellakaan jaksa enää tehdä töitä, meidän on parempi pitää lomaa. – No mitä! hän vastasi, – luuletko, että istun kädet sylissäni niin kuin sinä? Minun täytyy jatkaa töitä, mutta sinä voit mennä kotiin. – Isä, olen täällä tässä metsässä ensimmäistä kertaa, en tunne tietäni yksin. Tule mukaani. Kun hänen vihansa oli nyt laantunut, isä antoi viimein periksi ja meni kotiin pojan kanssa. Sitten hän sanoi pojalle: – Mene myymään vaurioitunut kirveesi ja katso, mitä saat sillä, ja minun täytyy ansaita erotus, jotta voin maksaa naapurille. Poika otti kirveen ja vei sen kaupunkiin kultasepälle, joka testasi sitä, pani sen vaa’alle ja sanoi: „Se on neljänsadan taalerin arvoinen, minulla ei ole sitäkään omaa.“ Poika sanoi: „Anna minulle mitä sinulla on, lainaan sinulle loput.“ Kultaseppä antoi hänelle kolmesataa taaleria ja jäi sata velkaa. Poika meni kotiin ja sanoi: „Isä, minulla on rahat, mene kysymään naapurilta, mitä hän kirveestä haluaa.“ „Tiedän sen jo“, vastasi vanhus, „yksi taaleri, kuusi grossinia.“ „Anna sitten hänelle kaksi taaleria, kaksitoista grossinia, se on kaksi kertaa tarpeeksi; katso, minulla on rahaa yllin kyllin“, ja hän antoi isälle sata taaleria ja sanoi: „Et tule koskaan tietämään puutetta, elä niin mukavasti kuin haluat.“ „Voi hyvänen aika!“ sanoi isä, „mistä olet saanut nämä rikkaudet?“ Sitten oppinut kertoi, kuinka kaikki oli tapahtunut ja kuinka hän onneensa luottaen oli onnistunut niin hyvin. Mutta jäljelle jääneillä rahoilla hän palasi lukioon ja jatkoi oppimista, ja koska hän kykeni parantamaan kaikki haavat laastarillaan, hänestä tuli maailman kuuluisin lääkäri.

Facebook

Whatsapp

Messenger Telegram

Lue toinen lyhyt satu (5 min)

Käärmesatuja

Kanan kuolema

Seitsemän korppia

Opiskele kieliä. Tuplaklikkaa sanaa.Opiskele kieliä kontekstissa Childstories.orgin ja Deepl.comin avulla.

Tiedot tieteellistä analyysiä varten